Matka-Agentit, logolinkkiPop Jazz Konservatorio Animaatio

Ville Viinikainen elää täysillä rooliaan Jokiteatterin Omissa pojissa 1939-45

20.1.2015

Rooli Jokiteatterin Omissa pojissa on vaativa ja tunteita herättävä niin näyttelijöille kuin katsojillekin. Kuolleen sotilaan tuntoja esittävä Ville Viinikainen kertoo osuudestaan näytelmässä seuraavasti:

Olet yksi Omat pojat 1939-1945 omista pojista. Miten jouduit/pääsit mukaan. Miten te valokoiduitte tähän kovin rankkaan näytelmään?

- Olen ollut Jokiteatterin ja Salmisen jutuissa aikaisemminkin mukana ja kaiken lisäksi ukkelin hyvä kaveri. Olemme aika lailla samoilla aallonpituuksilla ja kiinnostuneita samoista asioista. Juhan sanojen mukaan hänellä on kasassa Kouvolan alueen oma "dreamteam". Hän kysyi mukaan ja minusta tuntui, että nyt olisi taas mukava tehdä teatteria muiden juttujeni lomassa.

Ville Viinikainen

Ville Viinikainen. Kuva: Johannes Wiehn

Millaista oli harjoitteluaika? Tuliko roolit tai näytelmän aihe yöuniin?

- Marraskuun alusta oli harjoituksia ensi-iltaan keskimäärin joka toinen päivä 3 h kerrallaan. Pieni joululoma pidettiin välissä. Se oli ehkä hieman turhankin rankkaa näin perheelliselle, päivätöissä käyvälle kaverille jolla on näiden lisäksi myös muutakin elämää elettävänä. Teatteri on harrasta harrastustoimintaa. Treenien jälkeen kun pistää heti maate niin uniinhan se menee. Itse en nukkunut kunnolla moneen viikkoon. Olin aina keskellä harjoituksia, olemattomissa kohtauksissa tai varusmiehenä tuntemattomilla kasarmeilla.

Olet nuori ja et ole sotaa kokenut. Miten "löysit" roolien henkilöt?

- Olen jo sen ikäinen ettei minua huolita edes kertausharjoituksiin, 40 v. Huonoista elintavoista johtuen, olen kuitenkin säilynyt Dorian Grayn kaltaisena, nuorekkaana ja kauniina. Mieleltäni olen pessimistinen, ikuisesti synkkiä ajatuksia hautova sekopää joten sotaan ja kuolemaan uppoutuminen on varsin helppoa. Joku rattoisa musikaali tuottaisi huomattavasti enemmän tuskaa, jos sellaista pitäisi ihan tosissaan heruttaa. Maailmankuvani on historiapainotteinen. En osaa elää omaa aikaani. Olen aina jossain muualla henkisesti, omissa muistoissa, mielikuvitusmaailmoissa, usein kirjan ääressä. Niihin maisemiin voi sitten aina hypätä tarpeen mukaan, mitä sitten tekeekin. Olen hyvä eläytymään erilaisiin tilanteisiin sekä tulkitsemaan niitä ja ihmisiä. Tietysti harhaisesti ihan oman pääni mukaan, kuten kaikki muutkin luovan työn tekijät.

Millä lailla tämä näytelmä koskettaa teitä, omat pojat?

- Meillä on hyvä sakki. Kaikki ovat tasavahvoja lavalla ja sen ulkopuolella. Onhan tämä eräänlainen sota-ajan joukkue. Usein ollaan aika hiljaa ja sitten joku murjaisee jonkun seksi- tai viinalohkaisun. Sillä elää kuukaudesta toiseen. Kaikki ovat armeijan käyneitä, toisilla ne muistot ovat enempi pinnassa kuin toisilla jo ikähaitaria katsoen. Omasta intti-ajastani on jo yli 20 vuotta.

Monien isoisät ja -äidit jopa isät ja äidit ovat olleet sodassa mukana jollakin tavalla mutta kyllähän se aika kaukana kuitenkin alkaa konkreettisesti olemaan. Aika kulkee eteenpäin ja hyvä niin. Enempi tässä eletään sotaromaanien ja -elokuvien varassa, juhlapuheiden ja armeijaretoriikan pohjalla. Tai sitten ihan vastakkaisen nokittelun. Siksikin tämä näytelmä on tärkeä kannanotto ja puheenvuoro. Tämän hetkinen maailmantilanne on pelottava. Meinattiin syksyllä lähteä Kannakselle katsomaan paikkoja, muttei sitten lähdetty, rahatkaan eivät olisi piisanneet mutta kyllä siinä tuli mietittyä, mitä kaikkea siellä voi nyt tapahtua, pääseekö sieltä pois. Kaikki tuollainen on tietysti juuri sitä mihin ei pitäisi upota.

Pelko ja viha kulkee käsi kädessä. Ennakkoluulot syttyvät nopeasti ja palavat kuumalla liekillä. Itse kannatan Veikko Lavia ja siteeraan laulua Leningradin reissu: "venäläiset kiva kansa, heidän kanssa pärjätään. Tuskin enää Kaakonkulmaa punaiseksi värjätään". Maailma on paska paikka asua ja samalla niin riipaisevan kaunis ja hetkittäin onnenpipanoitakin tarjoava. Meidän tulee valmistautua henkisesti koviinkin aikoihin, mutta ei vihan kautta, päin vastoin. Sotaa ja Vepaa vielä ajatellen, suosittelen kaikille hienoa Lavin laulua "Kirottu sotalaki".

Kaikenlaista palautetta on ollut - miltä se tuntuu?

- Palaute on monenkirjavaa kuten pitääkin. Olimme täysin varmoja, että projekti herättää paljon ristiriitaisia tunteita. Tottakai se vaikuttaa, erityisesti jos sanat kääntyvät johonkin henkilökohtaisesti. Kiitokset ja kehut lämmittävät pientä narsistia ja moitteet vituttavat. Tämä kaikki on kuitenkin parempi aina ohittaa varsin nopeasti ettei se jää sisälle kummittelemaan.

Tätä hommaa tehdään kahtiajakoisesti sekä itselle että muille. Jokaisella on omat sisäiset syynsä nousta lavalle repimään itseään. Eräänlaista masturbaatiotahan tämä on. Lavalle nousemisessa on paljon ritualismia, siinä jollakin tavalla synnytään uudelleen, siinä saa aina uuden mahdollisuuden. Toki sitten se palautekin voi usein osua aika herkkään hipiään. Nahkaa on siksi paksunnettava tavalla tai toisella ja ehkä hieman vedettävä rooliakin sen kanssa. Kotona on jokainen sitten yksin tunteittensa kanssa.




Julkaisija: Amusa Kulttuuritori/MJ-S (info a amusa.fi)

Takaisin

Kommentit

Lisää kommentti

Verkkovaraani 2010