Sesam ProductionMatka-Agentit, logolinkki

Tunteet estradilla – 13.9.2018-3.3.2019 Sinebrychoffin taidemuseo

11.9.2018

Näyttämölle astuessaan näyttelijä katoaa esittämänsä roolihahmon taakse. Katsoja ihailee illuusiota ja ylistää näyttelijän herkkyyttä ja kykyä saada yleisö eläytymään hänen tunteisiinsa.

Teatteriseurueiden ensimmäiset tähdet syntyivät 1800-luvulla. Näyttelijöiden, tanssijoiden ja oopperalaulajien menestyksekäs ura perustui ihailijoiden suosioon. Aikansa idolit valokuvattiin tai maalattiin menestysrooleissa. Tilausmuotokuvat pönkittivät heidän menestystään. Innokas teatterinharrastaja Albert Edelfelt pääsi suomalaisten tähtien suosioon. Oli muodikasta tilata häneltä muotokuva. Järjestely hyödytti molempia osapuoli, sillä se toi mainetta yhtä lailla mallille kuin taiteilijallekin. Näyttelyssä on esillä Albert Edelfeltin maalaamat muotokuvat aikansa tunnetummista suomalaista tähtinäyttelijöistä Ida Aalbergista ja Aino Acktésta.

Ida Ahlberg

Ida Ahlberg. Kuva: Hannu Aaltonen/Kansallisgalleria

Tunteet nousivat kiinnostuksen kohteeksi 1600-luvulla. Valistusfilosofi René Descartes (1596–1650) eritteli tunnetiloja tieteellisesti, esimerkiksi ihmetystä, rakkautta, vihaa, halua, iloa ja surua. 1600-luvun kuluessa tunteiden kuvaaminen sai vakiintuneita muotoja. Taiteilija Charles Le Brun (1619–1690) laati säännöt tunteiden kuvaamiseen maalaustaiteessa. Mielenliikkeitäkuvaavia ilmeitä ja eleitä oli helppo tunnistaa sekä maalauksissa että näyttämöllä.

Rakkaudellisen ja hiukan mystisenkin huuman kuvaus juontaa juurensa aivan näyttämötaiteen alkuaikoihin. Hurmio esitettiin pyörtymiskohtauksina, autuaana ilona tai muodonmuutoksena, ja se ylevöitti sielun ja antoi katsojille esimakua paratiisista. Kun yleisö eläytyi näyttämöllä esitettävään kohtaukseen, tunteet vapautuivat kahleistaan ja katsojat löysivät ilmaisun omillekin tuntemuksilleen.

Kyyneliä pidettiin 1600-luvulla vilpittömyyden ilmaisuna. Myöhemmin tunteiden julkista ilmaisemista pidettiin sopimattomana. Tunteenpurkauksista puhuttiin pilkalliseen sävyyn ja itsehillintää arvostettiin.

Näyttelyssä esillä olevan Claes Corneliszoon Moeyartin maalauksen innoittajana on toiminut Gerbrand Adriaenszoon Brederon (1585–1618) burleskinäytelmä Mooy-Aal en haaraanbidders (Mooy-Aal ja hänen kosijansa). Moeyart oli taiteilija ja Amsterdamin Van Campen -teatterin hallinnollinen johtaja.

Teatteri oli mukana alankomaalaisten kirjallisuusseurojen toiminnassa. Seurat toivat yhteen runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita tarjoten heille tilaisuuden tavata toisiaan hauskanpidon merkeissä. Näytelmien juonet perustuivat usein valinnan vaikeuteen, jonka tässä näytelmässä saa kokea kaunis Mooy-Aal. Hänellä on kaksi kosijaa: rikas, vanha mies ja komea, mutta huikentelevainen nuorukainen.

Hedvig Raa-Winterhjelm

Hedvig RAa-Winterhjelm. Kuva: Hannu Aaltonen/Kansallisgalleria

Neito kääntyy kolmannen miehen puoleen, joka kyynisesti ehdottaa, että hän voi ottaa molemmat rakastajikseen ja nauttia nuoruudesta ja rikkaudesta samanaikaisesti. Maalauksen sommittelu tuo mieleen kuvaelmaperinteen, jossa näyttelijöiden toiminta on pysäytetty ”eläväksi tauluksi” (tableau vivant). Siinä kulissit, rekvisiitta ja henkilöiden eleet ja ilmeet viittaavat näytelmän aiheeseen.

Maalaustaide ja teatteri ovat innoittaneet toisiaan kautta vuosisatojen. 1800-luvulla oopperoiden ja tragedioiden suosio kasvoi merkittävästi. Historiallisten näytelmien ja oopperaesitysten menestys innoitti lavastajat käyttämään runsaasti rekvisiittaa ja tehosteita.

Romanttinen maisemamaalaus heijastui myös kulissien suunnitteluun ja esimerkiksi kaasuvalaistus korosti lavastuksen dramaattisuutta. Kuvataiteessa historiamaalaus sen sijaan tiivisti kokonaisen kertomuksen yhteen teokseen. Taiteilijat erottivat tapahtumat toisistaan tyhjällä tilalla, ja se viittasi henkilöiden siirtymiseen paikasta toiseen.

Väkivaltaisten tekojen kuvaamisen sijaan taiteilijat ilmaisivat jo tapahtunutta tai kohta odotettavissa olevaa tapahtumaa. Teatterin lavalla tapahtuvat juonenkäänteet herättivät katsojissa tunteita ja inspiroivat myös taiteilijoita kuvaamaan dramaattisia kohtauksia.

Albert Edelfeltin Poltettu kylä -maalauksessa (1879) kuvattu episodi on mielikuvituksen tuotetta. Avuttomien ihmisten katseiden kautta Edelfelt teki historiasta teatteria omalla tavallaan. Tehokeinona on toiminnan puuttuminen: nuori nainen, vanha mies ja lapsi ovat kiven takana Klaus Flemingin taustalla näkyvää sotajoukkoa piilossa. Kylä on poltettu, ja kuvassa näkyy vain ahdistunutta odotusta. Tapahtuneen ja nykyhetken välinen kuilu tiivistää jännitteet. Katsoja seisoo nuoren naisen takana ja miettii yhdessä tämän kanssa, mitä seuraavaksi tapahtuu – ikään kuin näyttämöllä tapahtuvaa melodraamaa katsellen.

Helsingin ensimmäinen teatterirakennus valmistui vuonna 1827 Esplanadin puistoon. Arkkitehti Carl Ludvig Engel suunnitteli pienen puurakenteisen rakennuksen nykyisen Mikonkadun tienoille. Teatterissa ei tuolloin ollut vakituista teatteriseuruetta, vaan kiertävät ulkomaiset teatteriseurueet esiintyivät siellä. Teatterista tuli suosittua viihdettä ja teatteritalo kävi ahtaaksi.

Marraskuussa 1860 vihittiin käyttöön arkkitehti G. T. Chiewitzin piirtämä teatteritalo Nya Teatern Esplanadille. Tämän teatterin tarina jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi, sillä toukokuussa vuonna 1863 rakennus tuhoutui tulipalossa. Uuden teatteritalon suunnittelijaksi palkattiin arkkitehti Nikolaj Benois. Jälleenrakentaminen käynnistyi nopeasti ja jo lokakuussa 1866 vihittiin käyttöön uusi teatterirakennus Svenska Teatern. Keväällä 1867 vakinainen ruotsinkielinen teatteri aloitti toimintansa ja on siitä lähtien toiminut keskeytyksettä.

Ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri Suomalainen Teatteri perustettiin vuonna 1872. Se toteutti kansansivistyksellistä linjaa ja keskittyi esittämään uraauurtavia suomenkielisiä näytelmiä, joita kirjoittivat Aleksis Kivi ja Minna Canth. Oman talon Suomalainen teatteri sai vasta vuonna 1902.

Teatterilla oli tärkeä rooli Fanny Sinebrychoffin (o.s. Grahn, 1862–1921) elämässä. Hän teki oppilassopimuksen Svenska Teatternin kanssa vain 13-vuotiaana vuonna 1875. Hänestä tuli ensimmäisiä suomalaisia juhlittuja näyttelijättäriä ja suorastaan palvottu hahmo. Neiti Grahnista julkaistiin Suomen vanhin ihailijavalokuva 1880. Kuvassa hän on tunnetuimmassa roolihahmossaan Kuningas XI:nä Fredrik Paciuksen oopperassa Kaarle-kuninkaan metsästys.

Menestys Helsingissä toi myös työtarjouksia Tukholmaan, mutta Fanny pysyi kotimaassa. Fanny ehti näytellä uransa aikana peräti 85 eri roolissa. Fanny Grahnin teatteriura päättyi kihlaukseen ja avioliittoon Paul Sinebrychoffin kanssa 1883. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi Perditan rooli Shakespearen näytelmässä En Vintersaga. Taiteilja Gunnar Berndtssonin (1854–1895) maalaama muotokuva Fannysta on esillä näyttelyssä. Omistamme tämän näyttelyn Fannylle.

Näyttelyn on kuratoinut ranskalainen taidehistorioitsija Laura Gutman.

Tunteet estradilla -näyttely on esillä Sinebrychoffin taidemuseossa 13.9.2018-3.3.2019.

Julkaisija: Amusa Kulttuuritori/M-JS (info a amusa.fi)

Takaisin

Kommentit

Lisää kommentti

Verkkovaraani 2010