Amusa kävi katsastamassa Helsingin Aleksanterin teatterissa pyörivän Pomo-näytelmän.
Toimistomaailmaan sijoittuvia komedioita on liian vähän. Teatteria tunnuttaisiin tehtävän enimmäkseen keskivertokansan edesottamuksista, vaikka isoista kihoista ja rutosti tahkoavista firmoista voisi ammentaa vaikka kuinka paljon huumoria. Kaikista äveriäimmätkin johtajat ovat kuitenkin lopulta vain ihmisiä, joiden valtavat rahavarat vain validoivat usein valmiiksi omalaatuista luonnetta.
Erikoinen on johtaja myös tanskalaisen Lars von Trier-Jack McNamaran Pomo-näytelmässä, joka pyörii vielä marraskuun loppuun asti Helsingin Aleksanterin teatterissa. Rami (Antti Peltola) on raakoja päätöksiä tekevä yritysjohtaja, joka kuitenkin mielellään kaveeraa alaistensa kanssa. Älykäs ketku onkin ovelasti ulkoistanut johtajaminänsä sähköpostin välityksellä kommunikoivaksi, Yhdysvalloista vaikuttavaksi kuvitteelliseksi henkilöksi.
Eräänä päivänä tulee hetki, kun pomon täytyy viimein näyttäytyä, eikä Rami millään haluaisi luopua leppoisasta imagostaan tai kertoa totuutta metkuistaan. Näinpä Rami palkkaa pomoa esittämään freelancer-näyttelijä Kriston (Ilkka Heiskanen), joka ei kuitenkaan oikein meinaa eikä haluakaan päästä firman oudoista tavoista perille.
Lähtöasetelma Pomossa on herkullinen, mutta yllätyin siitä, kuinka show'n varastaa ennemminkin lipevä kaikkien kaveri Rami kuin tapahtumista usein pihalla oleva näyttelijä Kristo. Oletin alun perin valepomon juopuvan vallasta ja keksivän kaikenlaisia hullutteluita, mutta siihen nähden rooli jää hiukan ontoksi. Tässä mielessä näytelmän nimi on hämäävä.
Ehkä kaikkein parasta antia Pomossa on venäläinen parivaljakko, jossa parrakas mieshahmo (Juha-Pekka Mikkola) toimii naisjohtajan (Maija Siljander) tulkkina. Johtajan usein karut venäjänkieliset repliikit lausutaan näytelmässä suomeksi murtaen, minkä jälkeen tulkki tulkkaa merkitykset suomeksi. Yleisön nauru raikui upeassa Aleksanterin teatterissa useaan kertaan, kun merkitys yllättäen vaihtui tyystin toiseksi kielestä toiseen tulkatessa!
Pomo on hauska näytelmä, joka ei kuitenkaan aivan yllä potentiaaliinsa. Huumoria haetaan paikoin hieman liikaakin enemmän karikatyyrimaisista pikkutoimiston hahmoista (yhdellä on vihaongelma ja toinen pahoittaa helposti mielensä) kuin itse tilanteen absurdiudesta ja valtaa pitävän valepomon päähänpistoista. Nauraa katsomossa kyllä siitä huolimatta saa rahan edestä!
