Tohtori Alpo Rusin uusi kirja on Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991. Kirjassa paljastetaan KGB:n suomalaisia verkostoja ja perehdytään uusien arkistotietojen pohjalta neuvostotiedustelun salattuun vaikuttamiseen. Käytössä on ollut etenkin aineistoja vähemmän tutkituista KGB:n ohjeista ja niihiin liittyneistä ”aktiivitoimista”, joiden avulla voidaan selvittää myös Suomen valtiojohdon ratkaisuja.
Neuvostoliiton suurlähetystö sekä Turun ja Maarianhaminan konsulaatit olivat myös tiedusteluasemia, eivät ainoastaan valtiosuhteiden ja konsulipalvelusten hoitoon tarkoitettuja diplomaatisia edustustoja. NL:n kymmenet ”kotiryssiksi” nimetyt diplomaatit, todellisuudessa KGB:n upseerit, mairittelivat tai kiristivät avustajikseen yhteiskunnan vaikuttajia. Heitä käytettiin neuvostotiedustelun lännen vastaisen poliittisen sodan Suomen rintaman jalkaväkenä.
Alpo Rusi. Kuva: Veikko Somerpuro
Kolmesti Suomessa KGB:n tehtävissä palvelleen Albert Akulovin 1994 antaman haastattelun mukaan “Suomen ja NL:n suhteet hoidettiin kahta reittiä: muodollisesti diplomaattiyhteyksien kautta, mutta myös verhojen takana NKP:n ja KGB:n kanavia pitkin.” Salaisten aktiivitoimien avulla Suomi tuli pitää erossa Naton vaikutuksesta ja taloudellisesta länsi-integraatiosta, ”kapitalismin linnakkeista”. Lopulta termi suomettuminen ilmensi NL:n ulkopolitiikan tärkeää strategista suuntautumista. Tavoitteeksi tuli 1980-luvun lopulla Kremlille lojaalin hallitustavan levittäminen ajan mittaan koko muuhun Eurooppaan.
Missään muussa länsimaassa KGB:n edustajat eivät päässeet suoraan kosketukseen valtiojohdon tai edes sen edustajien kanssa. Tavattuaan NKP:n pääsihteerin Juri Andropovin kahden kesken 7.6.1983 Moskovassa presidentti Mauno Koivisto ryhtyi matalalla profiililla korjaamaan Suomen ulkopoliittista kurssia. Hänen kaudellaan ei ulkopoliittisia ratkaisuja mitattu puolueettomuuden mittatikulla. Koiviston tai pää- ja ulkoministerinä toimineen Kalevi Sorsan eräät ratkaisut näyttäytyvätkin järkeviltä vain yhdistettäessä ne KGB:n ohjeisiin.
Presidentin ja Suojelupoliisin (Supo) yhteistyö liittyi keskeisesti neuvostosuhteiden hoitoon. Supo vaihtoi tietoja ja nimilistoja KGB:n kanssa epämääräisten sopimuksien pohjalta. SKP:n seurantaa rajoitettiin merkittävästi 1982 KGB:n pyynnöstä, eikä puolueen saamaa laitonta NKP-rahaa prosessoitu rikostutkintaan 1991, vaikka rikollisesta toiminnasta osoittavista todisteista ei ollut pulaa. Asiakirjojen valossa vaikuttaa ilmeiseltä, että Koivisto esti rikostutkinnan KGB:n toivomuksesta.
NL:n hajottua KGB:n seuraaja Venäjän federaation ulkomaantiedustelu SVR sai nopeasti jalansijaa Suomessa. Sitä myös edisti arkistojen ja KGB:n selvästi rikollisen toiminnan salaaminen. Samalla epäilyistä vapautettiin KGB:n suomalaiset yhteistyöhenkilöt. Koivisto torjui KGB:n arkistojen tutkimisen jopa silloin, kun presidentti Boris Jeltsin esitti niihin liittyvää yhteistyötä heinäkuussa 1992.
Jättikö arkistojen perkauksen laiminlyönti Venäjän tiedustelulle hyödynnettäviksi KGB:n entiset verkostot, joka selittäisi sen, miksi suomettumista on kuvattu 2000-luvulla menestystarinaksi eikä historialliseksi taakaksi.
Teoksessa on käytetty Koiviston, Kekkosen, Suojelupoliisin ja Ulkoministeriön arkistojen lisäksi KGB:n, CIA:n ja Stasin arkistoja, kansainvälistä ja kotimaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sekä haastatteluja.
Valtiotieteiden tohtori Alpo Rusi (s.1949) on kansainvälisesti arvostettu diplomaatti ja ulkopolitiikan asiantuntija.
Alpo Rusi: Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991 (Docendo 2022)
