Kari Tapio (Kari Jalkanen) on suomalaisten suorastaan ikoniksi noussut laulaja. Itse en ole koskaan ollut mikään erityinen fani, sillä jossain määrin olen seurannut vähän erilaista musiikkia. Muistan kuiten erään tapauksen 1980-luvulta, jolloin menin tapaamaan tulevaa muusikkomiestäni Ylivieskaan.
Olin esitellyt miehelleni silloisen hittijuoman Prinssi Everstin (viskilikööri), mikä oli verraton juoma cokiksen kanssa. Kun menin Ylivieskaan, mieheni hotellihuoneen seinustalla oli piiiiitkä rivi Prinssi Eversti-pulloja, tyhjiä! Katsoin jokseenkin hämmästyneenä ja ihan pientä selitystä vailla. Mitä sain kuulla? No sen, että Kari Tapio oli ollut siellä "jatkoilla". Ei siitä sen enempää.
Osa kirjan kannesta. Kuva: WSOY
Miksi tartuin kirjaan, niin ensisijaisesti siksi, että sen on kirjoittanut Antti Heikkinen ja voin ihan näin julkisesti ja vieläpä käsi sydämellä myöntää, miten olen Antti-fani. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, on niin herkullista luettavaa, enkä ollut tälläkään kerralla väärässä
Kari Tapio esitellään niin avoimesti ja hyvällä tyylillä, että olin heti ihan myyty. Koko hänen elämänsä kerrotaan sellaisella asenteella, mitä voi vaan ihailla. Hän oli sielultaan niin taiteilija ja halusi tehdä sen, mitä esitti, aina hyvin.
Minulle oli jäänyt hänestä mieleen lehtien lööpit, mitkä ovat lähes aina ihan silkkaa roskaa, joten kyllä, suodatan ne. Mutta mitä niistä varsinaisista lehtijutuista jäi parhaiten mieleen, oli juuri hänen ja vaimonsa Pian suhde. Kaikki se kesti, kaikki se kärsi. Olin ehkä aina enemmän Pian puolella, miten viisas vaimo. Kuinka jaksoi rinnalla kulkea ja uskoa mieheensä. Monesta ei siihen olisi.
Antti Heikkinen osaa kuvata Kari Tapion elämää niin, että jokaisesta jutusta paistaa se työmäärä, mikä on tehty ja nähty sen eteen, että voidaan kertoa miehen lapsuudesta asti aina siihen asti kun kaikki on jo ohi. Kun kirjan on lukenut, niin on hyvä mieli siitä, miten hyvin siinä on yhden ihmisen elämä kurottu kasaan. Vähän syyllinen olo sen takia, etten ole osanut arvostaa tarpeeksi - ihmistä. Jos se ei ole vielä myöhäistä, niin teen sen nyt.
Antti Heikkinen. Kuva: Otto Virtanen/WSOY
Tässä kirjassa on yksi ihmisen elämä, pähkinänkuoressa, mutta kuitenkin niin paljon. Ilot ja surut, se koko paketti, mikä elämään kuuluu. Perhe ja lapset, se kaikki, mikä siihen kuuluu, että se pysyy kasassa. Kari Tapio lauloi itsensä kansan sydämiin ja sai siitä elatuksensa. On kuitenkin aina hyvä tietää, että se on totista työtä, ei niin helppoa, kuin miltä se näyttää.
Mieleen jäi sekin, miten yksinäiseksi Kari Tapio itsensä koki aina keikan jälkeen, oli pakko lähteä etsimään juttuseuraa, kun ei osanut yksin olla. Senhän sitten arvasi, mistä se juttuseura löytyi.
Kuuntelin kirjan ja miksi, niin siksi, että se on Antti Heikkisen itsensä lukema eli suoranainen nautinto. Vaan äänikirjassa ei voi nähdä kuvia, niin sainpa käsiini oikean fyysisen kirjan, mitä olen hiplannut ja katsonut kaikki kuvat, joita on paljon ja jotka kertovat omaa tarinaansa.
Ehdottoman suositeltava kirja, missä on monelle paljon tuttuja juttuja. Nostalgipöhinään pääsee oikein hyvin ja se tuntuu aika messevälle.
