Leena Parkkisen Kalevi Jäntin -palkinnon voittaneessa romaanissa mennyt ja nykyhetki kietoutuvat yhteen ja hellittävät otteensa vasta, kun tilit on selvitetty.
Jussi Karjalainen on suunnitellut Leena Parkkisen Galtbystä länteen -romaanille (Teos) oivallisen kannen, joka tiivistää kirjan sisällöstä oleellisen. Kansikuvassa rannalla veteen katsoo yksinäinen nainen, mutta meren kuvajaisessa heijastuu kuitenkin pariskunta. Korkeammalla, kalliolla, nököttää valkoinen talo. Olemme Fetknoppenilla, pienessä ulkosaaressa puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen.
Kannen nainen on Karen, joka tarinan mittaan varttuu saaren eläinlääkärin tyttärestä 83-vuotiaaksi teräsdaamiksi. Entä meren pariskunta? Ovatko he Karen ja veli Sebastian? Entä Sebastian ja Karenin ystävätär Kersti? Muitakin vaihtoehtoja tarina edetessään tarjoaa. Kannen kuvan merkitys avautuu vähitellen romaanissa, joka kattaa pitkän aikajänteen sotaa edeltävästä ja sodan jälkeisestä ajasta nykyhetkeen.
Kirjailija Leena Parkkinen. Kuva: Teos
Moottoritie on kuuma ja yö tuoksuu bensiinille kun tapaamme Karen Valterin ensikertaa. 83-vuotias sankaritar on karannut hyvää tarkoittavan poikansa huomasta selvittämään menneisyyteen jäänyttä mysteeriä. Kuka kuristi ja hukutti nuoren Kerstin yli kuusikymmentä vuotta sitten Naavalahteen Fetknoppenilla? Sodan traumat kokenutta veli Sebastiania syytettiin. Oliko hän syyllinen? Karen haluaa todistaa, ettei ollut ja palaa kotisaarelleen vuosikymmenten jälkeen.
Huoltoasemaryöstön seurauksena hän saa selvitystyöhönsä avukseen odottamattoman kumppanin. Azar on iranilaisten maahanmuuttajien Suomessa syntynyt nuori, viimeisillään raskaana oleva tytär, joka hyväuskoisuuttaan on luisunut väärään seuraan. Melkoisen mainio pari, Azar ja Karen. Hetken mielessä jo vilahtaa Miss Marple ja kumppanit mysteeriä ratkomassa.
Mutta tarinassa on toinenkin tunneskaala, synkempi, syvempi ja pohdiskelevampi. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Sinun jälkeesi Max vuonna 2009 voittanut Leena Parkkinen on hieno tarinankertoja, jota läheisten ihmissuhteiden koreografia kiinnostaa. Niistä voi sanoa jotain vain taiteen keinoin, tavoittaa mielen syvyyksien salaisuuksia, jotka aukeavat vain asianosaisille. Eivätkä aina heillekään.
Kaikki ei Sebastianissa ole oikein, hän on outo ja juuri sen vuoksi Karen rakastaa häntä, liikaakin. Karenin tekee mieli koskettaa veljeä, hän tuntee huoneessa sakeana tämän tuoksun, tietää sen olemassaolon vaikka ei haista. Niin on aina Sebastianin kanssa, Karen tuntee veljensä olemassaolon, hetki hetkeltä, hengitys hengitykseltä, karva karvalta.
Vaikka Fetknoppenin saari on pieni ja kaikki tuntevat toisensa, siellä vallitsee kuitenkin tiukka luokkajako, jossa jokaiselle on määrätty oma paikkansa. Lampaanhajua ei niin vain vaihdeta ranskalaisiin kölninvesiin, joita sisarusten herraskainen äiti käyttää.
Lapsuutta Fetknoppenissa Parkkinen kuvaa autenttisesti. Kalevi Jäntin säätiön palkintolautakunnan mielestä ”Saaristolaisyhteisön rosoisessa aikalaiskuvassa avautuvat elämänmakuisesti ja usein lapsen näkökulmasta aikuisten ihmissuhteiden ja asenteiden kummallisuus, sota-ajan niukkuus, menneisyyden tapa-, ruoka- ja esinekulttuuri”.
Niin lapsuuden huolettomat hetket kuin itkuntäyteiset kiusaamiskokemukset tuntuvat kuin omilta. Sehän on tietenkin totta, tässä suhteessa meillä kaikilla on yhteinen menneisyys, jonka nimi on lapsuus.
Mielenkiintoisen kontrastin Karenin ja Sebastianin saarilapsuudelle tuo Azar, josta iranilaisuus ei lähde, vaikka hän supisuomalainen onkin. Parkkinen seuraa päähenkilöidensä varttumista aikuisuuteen, heräämistä seksuaalisuuteen ja sen mukanaan tuomiin kompasteluihin. Näistä tunnoista löytyy avain kauan sitten selvittämättä jääneeseen rikokseen. Onko syyllisiä vain yksi vai olisiko Karen itse voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun?
Leena Parkkinen on opiskellut elokuvakäsikirjoittamista. Sen huomaa, sillä kirjaa lukee kuin katsoisi koukuttavaa elokuvaa, joka etenee helpon tuntuisesti, jännitteensä säilyttäen. Voisin kuvitella, että tarinassa olisi aineksia elokuvaksi.
Kirjailija itse ei päässyt palkinnon luovutustilaisuuteen, mutta lähetti kustantajansa Silja Hiidenheimon välityksellä Pariisista viestin, jossa totesi, ettei kirjaa olisi syntynyt ilman putkiremonttia, jonka vuoksi hän muutti Norrskatan saareen Turun saaristoon. Ja lisäsi vielä tajunneensa siellä, että romaanin kirjoittaminen on oikeastaan aika kivaa. Niin on hyvien romaanien lukeminenkin, joten jatkoa voi odotella innolla.
Kursiivilla painetut ovat lainauksia kirjasta.
Lenna Parkkinen: Galtbystä länteen. Teos. 339 s.
Leena Parkkinen, Galtbystä länteen. Teos 2013
