Inkerinsuomalaisten Stalinin ajan karkotukset johtivat heidän hajaannukseensa ympäri Neuvostoliittoa jo 1930-luvulla.
Anni Reuter valmistelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran apurahatutkijana väitöskirjaa Stalinin ajan pakkosiirtojen kokemuksista inkerinsuomalaisten muistitiedossa ja aikalaiskirjoituksissa. Tutkimusaineisto koostuu haastattelujen lisäksi inkerinsuomalaisten yksityiskirjeistä, jotka kertovat joukkokarkotuksista ja inkerinsuomalaisten diasporasta.
Kuva: Kansallismuseo
Pakkosiirtoja seurasi inkerinsuomalaisten hajaannus. Heitä karkotetiin hyvin laajalle alueelle eri puolille Neuvostoliittoa: Kuolan niemimaalle, Siperiaan, Keski-Aasiaan ja muihin Neuvostoliiton vähän kehittyneille ja kaukaisille seuduille.
Kirjeistä välittyvät kurjat olot. Esimerkiksi Äänisen saaristosta kerrottiin 3. syyskuuta 1936 päivätyssä kirjeessä: ”Tänne tuotiin ja meitä on kaikkiaan noin 3 000 inkeriläistä täällä. Elämä on raskasta. Ihmiset kuolevat, kukaan ei voi auttaa. Vesi on likasta, sanovat siinä olevan kalkkia… tänne kuolee kaikki.”
Toisaalta kirjeiden kautta välittyy myös yritys elää normaalimpaakin elämää.
− Inkerinsuomalaisten keskinäinen vuorovaikutusverkosto ja yhteisöllisyys olivat oleellinen osa diasporaa, sanoo Anni Reuter.
Anni Reuterin väitöstutkimukseen liittyvä artikkeli ”Kansaamme pirstotaan.” Inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora 1930-luvun kirjeissä kuvattuna ilmestyi juuri Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2020.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan muistitietoa siitä, miten Stalinin vainoissa kuolleita tai kadonneita on suvuissa muisteltu ja miten heidän vaiheitaan on vuosikymmenten kuluessa yritetty selvittää. Stalinin vainojen muistot. Kyselyyn on mahdollista vastata suomen lisäksi myös englanniksi ja venäjäksi.
