Näyttelijä Kati Outinen rakastaa pitkiä kävelyretkiä, museoita, lukemista, runoja, sienestämistä, teatteria, elokuvaa, virkkausta, ruuanlaittoa, autolla ajelua, vanhoja puita, kirppareita, ihmisten tarinoita, muutoksia, keskusteluja, prosesseja, juustoja ja punaviiniä. Tästä kaikesta sekä lukuisista tunnetuista työprojekteistaan hän kirjoittaa uutuuskirjassaan Niin lähelle kuin muistan.
Kati Outinen. Kuva: Karisto
Uutuuskirjassaan Niin lähelle kuin muistan näyttelijä Kati Outinen liikkuu ajassa ja kirjoittaa läheltä katsoen elämästään taiteilijana. Vanhojen kalenterimerkintöjen kautta piirtyy kuva siitä, millaista on omistautua taiteen tekemiselle, elää ruuhkaisia vuosia ja toisaalta ottaa vastaan aika, jolloin työt iän ja sukupuolen vuoksi vähenevät. Mitä reittejä kulkien ovat löytyneet harmonia ja oma tie?
“Olen säästänyt kaikki kalenterini vuodesta 1989 saakka. Paljon on merkintöjä, joista en käsitä mitään. Tapahtuiko tämä ennen tätä? Keitä olivat A & J, joiden häitä olin juhlimassa?”, Kati Outinen kertoo.
Tärkeitä tapahtumia ovat esimerkiksi irtisanoutuminen KOMista, Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kuvaukset, rakkaan kollegan Matti Pellonpään kuolema, rooli Helsingin Kaupunginteatterin West Side Story –musikaalissa ja arki pienen tyttären yksinhuoltajana. Nämä kaikki tapahtuvat vuonna 1995, ja tiivis ajanjakso on näyttelijä Kati Outisen elämän käännekohtia.
On merkintöjä kahdeksan viikon kuvauksista, enkä millään saa päähäni, mitä olen kuvannut ja kenen kanssa. Tulitikkutehtaan tyttöä kuvattiin muistini mukaan pitkään, on vaikea tajuta, että sitä kalenterin mukaan kuvattiin vain kolme viikkoa. Jotkut merkityksellisinä pitämäni asiat tuntuvat yhdentekeviltä, niistä on mielessä vain haljun usvainen häivähdys. Tapaamisia sellaisten ihmisten kanssa, jotka aikoinaan ovat olleet läheisiä ja sitten kadonneet kokonaan elämästäni. Yksi muistikuva sytyttää toisen, joka vaipuu taka-alalle, kun jokin uusi asia leimahtaa mieleen.
