Minua sitten lykästi, kun osuin kuuntelemaan kirjan Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Ihan vaan jotenkin intuitiivisesti ajattelin kokeilla ja kun vielä lukijana on Anna Saksman, niin mitä kävi???
Kuva: Kini Laine
Tarina tempaisi mukaansa niin, ettei voinut mitään, sitä mentiin alusta loppuun asti niin, että kun se oli ohi, oli pakko aloittaa uudestaan.
Heti alussa tutustutaan Kerttuun ja hänen perheeseensä, mieheen ja kolmeen lapseen. Eletään sotien jälkeistä aikaa ja asutaan maalla ja kaikki on hyvin. Jo silloin aloin aavistaa, että kohta tapahtuu jotain... Kyllä - yksi lapsista menehtyy ja sitten se alkaa, se surun käsittely. Juuri silloin kirja otti minusta niskalenkin, eikä päästänyt, vaikka kuin kovin itketti. Kuljin sen kirjan pituisen matkan Kertun kanssa ja ymmärsin häntä ja uskomatonta, mutta tuntui, että Kerttukin ymmärsi minua.
Nivukoski on aivan uskomattoman hyvin saanut kiinni siitä, miltä tuntuu lapsen menetys, se ääretön tuskan määrä, kun kaikki muuttuu, eikä mikään palaa enää ennalleen. Välillä Kerttu muistelee, kuinka oli joutunut hautaamaan miehensä, tyhjän arkun, kun mies ei sodasta palannut, kunnes palasikin, mutta Eino, lapsi ei palaa.
'Joki on pettänyt minut, ja Jumala. Joki on vienyt vanhimman poikani. Vienyt puolet minustakin mennessään, virrannut kylmänä Tuonelaan eikä valo palaisi enää koskaan.'
Kerttu ei jaksa ja niin hän lähtee tätinsä, Sennin luokse Vaasaan. Oli päästävä pois ja Johannes jäi lasten kanssa. Suru sekottaa, Kerttu sairastuu. Pikkuhiljaa toipuu iloisen ja reippaan Sennin seurassa.
Todella kivaa ja osuvaa kuvausta ihmisistä ja niiden tavoista. Kuten että mattoja ei voi tampata torstaisin!
'Jään yksin. On kylmä enkä jaksa enää pidätellä kyyneleitäni. Suru tulvii sieluni syvyyksistä, liittyy tummaan syyssateeseen. Kukaan ei näe eikä käske lakata itkemästä. Kukaan ei sano, että mee ny kotias tai että jäihän sulle vielä ne kaks. Meri kuohuu ja iskee tummina aaltoina rantaan. Hetkeksi minäkin päästän irti, annan kuohun tulla, surun käydä ääriäni myöten ja yli.'
Kirjan rikas ja kuvaileva kieli on niin antoisaa, että sitä on nautinnollista lukea. Kyllä - minä vielä tilasin kirjan itselleni ja kun avasin sen, aloin lukea ja näin ne kirjaimet, niin heti nousi vesi silmiin. Se, että tämän kirjan kanssa herkistyy, ei ole ollenkaan huono asia, päinvastoin, sitä on kuin olisi saanut uuden ystävän. Niin ja kirjassa on myös huumoria, niin että just kun on kyynelehtinyt, pääsee naurun hörähdys.
Lupsakkaa Pohjanmaan murretta haastellaan mausteeksi.
Kertun ei pitänyt olla Vaasassa kauaa, mutta kun hän ajatteleekin kotiinpaluuta, alkaa heti itkettää. Niinpä hän ottaa pestin kahvilaan ja saa tehdä siellä työtä ja siinä samalla kerätä itteään.
Sitten koittaa se hetki, kun Kerttu on valmis palaamaan miehensä ja lastensa luokse. Sen kuvaaminen on niin kaunista, todella tunteikasta.
Pimeät päivät, valkeat yöt on kirja, mikä meni niin tunteisiin kaikin tavoin. Halusin sen omaksi, että sain ottaa syliin ja olla iloinen, että sain sen tarinan ja että sain tutustua Kerttuun. En ole lukenut koskaan niin hyvin kirjoitettua surun ja tuskan kuvausta.
'Eino asuu taivaan kodissa, ehkä Jumalan poika pitää sitä kädestä. Ja minä aion elää siihen saakka, kunnes kuolen ja saan tarttua Einon toiseen käteen.'
Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt
Otava 2025
Kini Laine
