Kansallisteatterin kotimainen uutuus Neljäs tie on kokonaisuus, josta riittää pureskeltavaa toisellekin päivälle.
Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat käsikirjoittaneet tähän aikaan istuvan talouskatsauksen Suomen tasavalloista, joista neljäs ilmestyy näyttömälle kaiken politikoinnin ja taloudellisen toimeliaisuuden päätteeksi.
Kuvassa Antti Litja, Katariina Kaitue, Juha Varis, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Timo Tuominen ja Seppo Pääkkönen. Kuvaaja Tuomo Manninen.
Jos unohtaa pohtia, onko Neljäs tie satiiri, komedia, dokumentti tai draama, näyttämö alkaa elää. Kyseessä ei ehkä olekaan näytelmä, vaan tasavallan todellisuus, josta on poimittu järjestelmällisesti tärkeitä, toteutettuja talouspäätöksiä ja linjauksia. Niiden kanssa elämme. Mutta helppo keitos Neljäs tie ei ole. Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenten tapahtumat ovat rutiinia sotineen kaikkineen. Kun päätöksenteon marssit näyttömällä tihentyvät, on hyvä tietää ja muistaa poliitikkoja ja Suomen valitsemia yhteistyökumppaneita ja talouspäätöksiä.
E-alkuiset "toimitukset" eli Eu, Efta, EEC, Eta, Etyj ovat useimpien muistissa ja vanhemmalla väestöllä myös niiden puhemiehet. Lisäksi sosiaaliset uudistukset ja sosiaalipolitiikan rakentaminen pitäisi olla jossakin lyhytmuistissa, mutta Neljännen tien katsominen osoittaa, että ehkä ei sittenkään. 50-60-70-80-90-luvut sisälsivät paljon, ja loppuhuipennus koetaan 2000-luvun hääräilyistä.
Kuvassa Seppo Pääkkönen. Kuvaaja Tuomo Manninen.
Neljäs tie esittelee aika mahtavan nauhan suomalaista historiaa aina käsiohjelmaa myöten. Leskisen ja Keski-Vähälän pamflettimainen (siinäkö se genre?) faktamarssi muistuttaa 70-luvun aatteellista osoittelua. Mutta se vain muistuttaa ja ehkä käyttää samoja tyylikeinoja; aito tarve sanoa ei ohjaa katsojaa mihinkään poliittiseen kuoroon, sillä surullinen irvistely koskee kaikkia. Vaikea sanoa, onko se tasapuolista. Näyttämön keinovalikoima lataa asialle tai toiselle enemmän kuin toiselle, ja on katsojan asia tehdä lopullinen alleviivaus.
Kuvassa Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Seppo Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Juha Varis ja Katariina Kaitue. Kuvaaja Tuomo Manninen.
Neljäs tie on herkullisesti toteutettu. Näyttelijöillä on monien poliitikkojen repliikit ilman sukupuolijakoa, eikä näyttelijöiden kykyä ole valjastettu esittämään muinaisia poliitikkoja tunnistettavina fyysisinä hahmoina. Julkiset sanat ja puheet riittävät - sitä paitsi aidot ja alkuperäiset puheet ovat parasta käsikirjoitusta tähän tarkoitukseen. Uskottavuus syntyy aidoista puheista ja hyvästä näyttelijätyöstä. Politiikka pyörii aitona, ja kuulija voi vain ihmetellä, millainen lammaskatras kansa on.
Nimekkäästä näyttelijäjoukosta ei nouse ketään ylös, sillä koko joukko on tiimi, joka tuottaa puhemassat. Jos nyt jotakin inhimillistä, niin Oi kallis Suomenmaan tulkinta kelpaisi kuoroon kuin kuoroon. Musiikki muuten oli mahtavaa ja sitoi asioita muistiin.
Vielä: jos olisin päättäjä, minulla olisi punaiset korvat.
