Suomen suuret nälkävuodet 1867–1868 olivat läntisen Euroopan viimeisin rauhanajan elintarvikekriisi. Vuonna 1867 hallat tuhosivat viljasadon, ja seuraavan talven ruokavarastot menetettiin. Seuraavaan kevääseen mennessä vajaasta kahdesta miljoonasta suomalaisesta menehtyi lähes joka kymmenes.
Suomen 1800-luvun nälänhädästä on puhuttu ja kirjoitettu vain vähän. Tuomas Jussilan ja Lari Rantasen toimittama Nälkävuodet 1867–1968 valaisee monipuolisesti kriisin taustoja ja seurauksia. Löytyykö traagisille tapahtumille selitys ilmastohistoriasta, maatalouden kehityksestä tai talouspolitiikasta? Entä mitä ulkomainen media kirjoitti suomalaisten nälänhädästä? Uutuuskirja nostaa esiin myös nälkävuosien vaikutuksen ruokakulttuuriin ja kirjallisuuteen.
”Kysymys on ajanjaksosta, joka suomalaisessa väestöhistoriallisessa katsannossa on mittakaavaltaan merkittävämpi kuin esimerkiksi kansalais-, talvi- tai jatkosota kärsimyksineen. Tragedian huippu painottui vuoden 1868 ensi puoliskolle: toukokuussa kirjattiin kuolleita yhteensä 25 200 henkeä, kun esimerkiksi jatkosodan tappiot koko sodan verisimpänä vuotena 1941 olivat hiukan yli 27 000 kaatunutta.”
Kirja osoittaa, ettei nälkävuosien kriisille ollut yhtä selkeää syytä. Ilmastonmuutokseen varautuvassa maailmassa Suomen 1800-luvun nälänhätä tarjoaa muistutuksen siitä, millaisia seurauksia maataloutta kohtaavilla katastrofeilla voi pahimmillaan olla.
”Ehkäpä vuoden 1867 kato ei olisi muodostunut niin ankaraksi, jos edes yhtenä vuodenaikana säät olisivat suosineet maamiestä: jos sateet eivät olisi hankaloittaneet syyskylvöjä vuonna 1866, talven lumihome tappanut ruisoraita, tai jos kasvukausi olisi päässyt alkamaan ajallaan vuonna 1867. Ilmasto ja sää vaikuttavat ennen kaikkea satoihin Lukuisat yhteiskunnalliset tekijät taas vaikuttavat siihen, kuinka herkkä ruokatalous on satovaihteluille.”
Tuomas Jussila ja Lari Rantanen, Nälkävuodet 1867-1868.SKS
