Näytelmäkirjailija ja runoilija Tuomas Timosen kolmas runokokoelma Asetelmia (Teos, 2013) sisältää asetelman kuvauksia, alaviitteitä ilman runoja, fragmentteja sekä runoja virkamiehistä, sipuleista sekä puista.
Kokoelma alkaa verkkaisella sipulin kuvauksella: “Pöydällä on sipuli, sipuli / on pöydällä // valkoisen liinan päällä. / Pöydällä, valkoisen liinan päällä // on sipuli. Siinä se, / kenenkään kasvot // eivät ole tohjona, puut / eivät taivu uhkaavasti // meri ei vello”.
Lukijan päätettäväksi jää, kuvataanko arkiselta vaikuttavassa runossa “Asetelman kuvaus (1)” liinan päällä ruokapöydällä lepäävää ruokasipulia vai sisältyykö asetelmaan myös symbolisia tasoja. Kokoelman nimi viittaa kuvataiteen kuolleita luontokappaleita kuvaavien Stilleben-sommitelmien perinteeseen, mutta Astelmissa havainnon kohteena olevien esineiden tarkastelu ei ole yhtä harmonista ja pysähtynyttä.
Runon lopun voi nähdä purkavan sipulin olemukseen liittyvää arvoituksellisuutta. Useista lehtimäisistä kuorikerroksista koostuvaa kasvia käytetään usein elämän mysteerin vertauskuvana, mutta Timosen runo tuntuu ehdottavan, ettei ole sipuli ole välttämättä sipuliuttaan enemmän. Sen arkipäiväisyys riittää – “Siinä se”.
Asetelmien tekstit ovat absurdihuumorin sävyttämiä ja ironialla höystettyjä. Myös kokoelman ironinen vire on tuttu Timosen aiemmasta tuotannosta. Pintapuolisesti tyylikkäät runot vaikuttavat puine, kukkineen ja myrskyineen lakonisilta, mutta kuulaan kuvaston lomaan ripotellut arkipäivän banaaliteetit – kuten lampaiden laskeminen runossa “Virkamiehen unettomuus” – keventävät tunnelmaa ja avartavat kokoelman merkitysavaruutta. Timosen ominta aluetta ovat äkkinäiset retoriset käännökset ja koomiset rinnastukset, jotka kuljettavat lukijaa ennakoimattomiin näkymiin.
Teemantasolla runot käsitelevät aistielinten toiminnalle pohjaavaa havaitsemista ja tietoisuutta, eli kyse on representaatioista. Osassa teksteissä seulotaan myös havaintojen ja mielikuvien pohjalta syntyviä virhepäätelmiä, kuten runossa “Väärä kuva”. Ja on kokoelmassa puhetta rakkaudestakin: monissa runoista sivutaan “virkamiehen” lempeä ja sen loppua.
Sivumäärältään ohueksi jäävä kirja muodostaa elliptisen sulkeuman, sillä viimein runo tuntuu palaavan alun asetelmaan: “olit kokonaan kadonnut / pelkkä rehevä, kukikas, kivinen valo // valkoisella liinalla / musta pallo, musta”. Alun “sipuli” on muuttanut muotoaan ja väriään ja lopulta kadonnut. Sipulin tilalla on “musta viiva”, kun syksyinen myrsky tekee tuloaan. Silti puhujassa on vielä toivoa jäljellä, ja pallomaisten kappaleiden metonymiat jatkuvat: puhuja suunnittelee vievänsä “sinut Sipooseen / keräämään mustikoita”. Sipulin valkoinen vaihtuu syksyn sinisiin marjoihin, ja runo paljastaa asetelman olevan yhä liikkeessä, vaikka eräs kukoistuksen aikakausi on ohi.
Asetelmia, Tuomas Timonen. Teos 2013
