Olen aina tykännyt hautuumaista ja viihtynyt niissä, kuljeskellut yhellä sun toisella hautuumaalla. Pidän tavattomasti siitä rauhasta ja hiljaisesta tunnelmasta. Olen jopa kesken työpäivän pitänyt taukoa hautuumaalla ja saanut siitä virtaa. Voin kävellä siellä vaikka kuinka kauan, luetella nimiä, miettiä mikä on kunkin kiven tarina. "Oma" hautuumaani sijaitsee Kouvolassa, missä käyn lähes joka päivä ja hoidan hautojani.
Niinpä on ollut aivan mahtavaa lukea pari kirjaa, joissa kerrotaan hautuumaista. Ensin luin Kai Sadinmaan kirjan Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. Kustantaja INTO 2019.
Kai Sadinmaa kertoo kirjassaan Malmin hautuumaasta, missä olen toki käynyt ja ollut jopa hautajaisissakin. Olen siellä etsinyt erästä hautaa ja ollut löytämättä sitä. Siellä voisin viikon kierrellä katsomassa kaikkea, sillä ihan tunniksi sinne ei kannata mennä. Malmin hautuumaalla on noin 50 000 hautaa. Sitten siellä on yli 250 erilajista puuvartista kasvia. Jos on siellä joskus käynyt, niin serbiankuusikuja on varmasti jäänyt mieleen.
Pidin tavattomasti kirjan tyylistä, missä paneudutaan siihen, ketä sinne on haudattu, mitä siellä kasvaa ja ihan kirsikkana kakun päällä oli osio, missä Sadinmaa oli käynyt krematoriossa ja jututtanut sen hoitajaa. Äärimmäisen mielenkiintoista tietoa tuhkauksesta. Kirjasta löytyy myös muutama valokuva, joten ne tukevat hyvin tekstiä. Kirjaa lukiessa tulee fiilis, että aivan kuin olisi itsekkin siellä ollut kulkemassa. Kun sinne seuraavan kerran satun menemään, nyt minulla on enemmän taustatietoja!
Kuva: Kini Laine
Toinen kirja on Katriina Huttusen Mustaa valoa - muistiinpanoja hautausmaalta. Kustantaja S & S 2020.
Tämä kirja upposi minuun sitten eri tavalla, sillä pystyin lähes henkilökohtaisella tasolla samaistumaan kirjailijan fiiliksiin, miksi käy hautuumaalla ja sen oman lapsen haudalla.
Hän käy siellä usein, päivittäin, niin että sitä on omaksunut hyvin jo sen kaiken käytännön, miten hautuumaalla eletään. Kyllä, sillä on siellä elämää ja paljon. Huolimatta siitä, että kirja on hyvin pitkälti surutyötä, niin se antoi tavattoman paljon. Se on vertaistukea parhaimmillaan. Vaan, jos on ihastunut hautuumaihin, niin nyt tulee taas paljon kaikkea sitä tietoa, tunnetta ja tunnelmaa, mitä siellä on.
Tässä kirjassa ollaan Hietaniemen hautuumaalla, missä olen usein itsekkin käynyt ja kukapa ei olisi, koska se on sijainniltaan mitä parhain. Katriina Huttunen kertoo, miten siellä oleva henkilökunta käyttäytyy ja se pätee kyllä moneen hautuumaahan, he antavat ihmisen olla ja surra. Hän kertoo siitäkin, miten on vaan tärkeää käydä siellä ja tehdä surutyötä. Kukin suree tavallaan, mutta yksi surutyön muoto on se, että voi käydä haudalla ja se tuntuu hyvältä.
Huttusen lapsi on haudattu kolumbaarioon, sisähautausmaalle. Se oli tämän kirjan mielenkiintoisin osuus, sillä se oli minulle uutta ja siksi kiinnostuin. Olin aivan otettu, kuinka hän kertoi;
"Kerään taas tyhjät hautakynttilät pois, irrotan alumiinihatut ja vien roskat. Lakaisen kolumbaarion lattian isolla harjalla."
Se oli jotenkin lohduttavaa, kun itse luon lunta, teen polkua rakkaani haudalle tai haravoin sen edustan, kerään kävyt pois ja katson, että on siistiä, istutan kukkia ja katson, että aina palaa kynttilä.
Nämä kirjat ovat tarpeellisia ja voimaannuttavia. Voin taas jatkaa hautuumaakävelyjä, sillä "omallani", mutta aina tilaisuuden tullessa myös muilla.
PS. Käytän ihan tietoisesti sanaa hautuumaa, koska se tuntuu mukavammalta kuin hautausmaa.
